perjantai 15. helmikuuta 2013

Huutopaasto


Aloitin ”en huuda lapselle aamuisin” –paaston. Se tarkoittaa sitä, että lapsi saa istua rauhassa sohvalla katsomassa pikkukakkosta, viereen ilmestyy aamiainen ja vaatteet ja viisivuotias voi sitten sopivaksi katsomallaan hetkellä pukeutua ja syödä. Ja valmista pitää olla kun lähtöhetki koittaa. Enkä minä komenna. Kertaakaan.

Tähän asti toteutus on ollut täsmälleen sama, mutta kahden minuutin välein minun repliikkini ovat kuuluneet suunnilleen: hei se jugurtti, syös nyt se banaani, pue sukkikset, siis miks sä puet sukkikset päähän, mulla menee hermot, etkö sä nyt ole vieläkään pukenut, sun pitäis ehtiä hammaspesulle, ootko ees käyny vielä aamupissalla.

Ja kaikki tämä kasvavalla volyymilla. Tyttö nököttää sohvalla ja on täysin Lilli Piin, Anton Siilisen tai Oktonauttien lumoissa. Ja äiti huutaa.  Joka aamu ovea sulkiessani ryven pahassa olossa oman kiukutteluni kanssa. Tyttö on ollut ihan hyväntuulinen, mutta jossain kohti kiljumiseni on nostanut kyyneleet pieniin silmiin. Ja minä mietin, enkö pysty parempaan.

Siksi päätin paastota komentelusta ja huutamisesta.

Adventin aikana elimme aamuja, joina lapsi heräsi joulumusiikkiin ja kynttilänvaloon. Aamupala syötiin yhdessä pöydän ääressä. Yhdessä ehdittiin miettiä, mitä päivä tuo tullessaan. Kotiovi sulkeutui rauhallisesti, ainakin aika monena aamuna.

Kun tänä aamuna lapsi puki ja söi ja oli näpsästi valmis ihan ilman komenteluani, tunsin silti syyllisyyttä. Onko viisivuotiaan otettava vastuu omasta ehtimisestään? Eikö minun aikuisena kuuluisi huolehtia siitä, että hän  lähtee ravittuna ja puettuna hyvällä mielellä uuteen päivään. Ja kannettava vastuu omista tunteistani eli siitä, etten ala kiljua vaikka kuinka kiire tulisi.

Rutistin tyttöä sohvalla ja sanoin, että olen iloinen siitä, etten tänään kertaakaan komentanut häntä. Tyttö jatkoi ruudun tuijottamista ja lopulta kun sain hänen huomionsa, kommentti oli: ”Ai hä?”

Huomisaamusta alkaen meillä paastotaan aamun pikkukakkosesta ja keskitytään komentelemattomaan hyvän mielen aamuun. Läsnäoloon.

 

Henna Äm

Ei kommentteja: