Perillinen

Kukaan ei tule tyhjästä. Jokaisella on oma taustansa. Tämän oivaltaminen auttaa ymmärtämään itseään kasvattajana. Omat luonteenpiirteet ja ajattelutapa ovat jotain ainutlaatuista, jotka ovat syntyneet ja muovautuneet minussa elämäni aikana. Samalla kannan itsessäni syvää sukuhistoriaa, jonka läheisimmät juonteet löytyvät lapsuuden ja nuoruuden kasvuympäristöstä.

Tämän tietoisempi oivaltaminen tapahtui minulla silloin, kun pidin esikoistani sylissä. Muistan elävästi, kun räntäsade piiskasi Meilahdessa synnytyssalin ikkunaa. Salissa oli lämmintä, mutta sydämessäni paloi. Kokemus oli vaikuttava - samaan aikaan onnellinen ja hämmentynyt. Hämmentynyt siksi, kuinka paljon meille olikaan annettu vastuuta tästä lapsesta. Hän on meidän perillinen monessa merkityksessä.

Omat juuret alkoivat kiinnostaa lasten syntymien yhteydessä. Juurien tiedostaminen lisää itsetuntemusta, jos minussa riittää kapasiteettia käsittää historian syviä uurteita. Ehkä juuret heijastuvat persoonallisuuteeni, piirteisiini ja olemukseeni. Lapsuudenkoti ja -perhe muokkaavat eniten varhaislapsuudessa. Äidin ja isän piirteet tulevat jostakin ja tämän vuoksi suvun historiaan tutustuminen on kasvattajan itsetuntemuksen lisäämiseksi tärkeää.

Kasvuympäristön juuret ulottuvatkin syvemmälle historian multiin. Sinä kannat sukusi historiaa tai sukusi juuret parhaimmillaan kannattelevat sinua. Suomalaiset ovat etuoikeutetussa asemassa, sillä sukujen tutkiminen on hyvien arkistojen vuoksi mahdollista. Sieltä löytyy juuria ja syvyyttä omaan itseesi.

Huomaan vasta aikuisena lomailevani isomummoni suvun kotiseudulla. Leinolan talon historia yltää aina 1500-luvun loppupuolelle. Isäni osti aikanaan vastarannalta maata ja rakensi kesämökin isoäitinsä suvun maisemiin. Samoihin mökkimaisemiin ovat jo lapsemmekin tottuneet. Perintö siirtyy myös tässä merkityksessä.

Perintöön kuuluu samannäköisyyttä. Kun sukulaiset ja ystävät näkivät ensimmäistä kertaa perillisiämme, niin jokaista kasvonpiirrettä luonnehdittiin jollain tavalla. ”Nenä on niin kuin isomummolla”, ”onpa isän silmät” tai ”samanlainen kaunis hymy kuin äidillä”. Siinä marssitettiin areenalle kaikki suvun elävät ja kuolleet jäsenet aina tilanteen ja tuulen mukaan. Ja esiinmarssi jatkuu edelleen lasten varttuessa. Nyt havaitsen helpotuksekseni tyttärissämme enemmän äidin piirteitä.

Kerran eräs vanha mies sanoi, että tunnistin sinut samanlaisesta kävelytyylistä kuin mitä isälläni oli. Toteamuksesta riitti iloa pitkäksi aikaa. Pohdin leikkisästi Helsingin katuja kävellessäni sitä, miten geenit muokkaavat kulkutyyliäni. Mikä on perimän ja ympäristön suhde kävelyssäni? Sitä en ole vielä pystynyt ratkaisemaan. Ehkä sekin selviää jonain kauniina päivänä.

Sen kuitenkin tiedän, että äidin opettama iltarukous ja isän päivittäinen Raamatun lukeminen antoivat perinnön, joka kantaa aikuisuudessa. Se oli heille luonteva osa arkea, josta ei tehty sen ihmeellisempää numeroa. Tällaisen perinnön antamista lapsille suosittelen. Tällä perinnöllä on ikuisuusulottuvuus.

 

Helsingissä 21.2.2013,

Pekka Asikainen

Kirkkohallitus