Vappupallo

Yksi varhaisimmista lapsuusmuistoistani liittyy vappuun.

Olin vähän alle 3-vuotias, kun sain vapputorilta ihan ikioman heliumpallon. Se ei ollut sellainen foliopallo kuin nämä nykyiset, vaan oikein aito ilmapallo. Se oli punainen isonenäinen hiiri ja olin saanut sen aivan itse valita. Olin onnesta soikeana.

Isä laittoi pallon automme takaluukkuun ajomatkan ajaksi. Olisin halunnut sen tietysti viereeni, mutta minulle perusteltiin, että niin suuri pallo olisi haitannut ajoa. Ei auttanut kuin odottaa tuo tuskaisen pitkä parin kilometrin matka kotiin, jotta saisin esitellä hiiripallon kaikille pihan lapsille.

Lopulta seisoin kotikerrostalomme parkkipaikalla  innokkaana odottamassa jälleennäkemistä. Ilmeisesti pallo ei ollut ihan yhtä tärkeänä vanhempieni mielessä, sillä ronskisti vaan isä riuhtaisi takaluukun auki ja HUPS!...

Sinne lähti pikku-Jonnan pallo, taivaan tuuliin!!

Olin niin pieni, etten vielä tuossa vaiheessa tajunnut tilanteen lopullisuutta. Se alkoi valjeta vasta kun olimme jo juosseet kotiimme kuudenteen kerrokseen ja parvekkeelle katsomaan pientä punaista pistettä taivaanrannassa. Tuona päivänä viimeistään tajusin, kuinka typeriä aikuiset voivatkaan olla. Itkusta ei ollut tulla loppua. En olisi ikinä voinut uskoa, että aika parantaa niinkin syvät pikkutytön haavat ja joskus vielä tuo muisto muuttuisi katkerasta huvittavaksi.

Mitä tästä opimme? Älä ikinä avaa kokonaan ja vauhdilla auton takaluukkua, jossa on heliumpallo sisällä!

Näillä eväillä oikein iloista vappua kaikille!

Jonna

Ps. En malta olla laittamatta kesärenkutusta mukaan, sillä vappuna ollaan jo melkein kesässä. Kuuntele biisi klikkaamalla tästä. :)

Kymppi kotikäytöksestä

Luin aamulla hyvejohtajuus.fi-sivustolta artikkelin, joka käsitteli käyttäytymistä työelämässä otsikolla "Käytös 10 koulussa – entä nyt?"
Siinä tuumittiin, mitä saattaisi tapahtua, jos työelämässä jaettaisiin käytösnumeroita. Vaikken uskokaan ulkoisiin motivaatioihin perustuvaan johtamiseen, herätti teksti monia ajatuksia.

Koulukäytöksen kriteereiksi oli listattu mm. seuraavat.

• Tervehtii ystävällisesti, käyttäytyy moitteettomasti ja kohteliaasti
• Tulee hyvin toimeen muiden kanssa
• Auttaa apua tarvitsevia ilman hyödyntavoittelua
• Arvostaa oppimisympäristöä ja huolehtii siitä
• On oma-aloitteinen työskentelyssään
• Kuuntelee ja osallistuu aktiivisesti opetukseen tunneilla. (Ei häiritse opetusta puhumalla kavereille kesken opetuksen tai näpyttele kännykkää)
• On rehellinen
• Käyttäytyy kohteliaasti ja reilusti koulutovereita sekä opettajia kohtaan
• Saapuu ajoissa paikalle – ja huomioitavaa, kello soi minuutilleen tasan
• On valmistautunut päivään asianmukaisin koulutarvikkein läksyt tehtynä

Mutta mitä olisi kymppi kotikäytöksestä?

Monet ylläolevista ovat tietenkin sovellettavissa omiin kasvatustavoitteisiin pienten lasten kanssa.
Tervehdi ystävällisesti, ota kaikki mukaan leikkiin, ole ystävällinen, jaa omastasti, arvosta toisten omaa, ole rehellinen, kuuntele vanhempia, odota vuoroasi, älä satuta ketään. Ja niin edelleen.

Silti jotenkin ajattelen, että aina täydellisesti käyttäytyvässä lapsessa on jotain pelottavaa, samoin kuin aina täydellisesti toimivassa vanhemmassa ja aina täydellisen siistissä kodissa.

Elämään kuuluu tietty rosoisuus. Niin lapsilla kuin aikuisilla.
On hyviä päiviä ja huonoja päiviä ja niitä päiviä, jotka mielellään vaihtaisi pois.*
*(En ole koskaan ymmärtänyt "yhtäkään päivää en vaihtaisi pois" -ajatusta. Kyllä vaihtaisin.)

Niin lapsen kuin vanhemmankin elämään kuuluvat epäonnistumiset.
Meillä on tapana sanoa lasten kanssa: "Jos ei koskaan tekisi virheitä, olisi robotti. Eikä robotit osaa rakastaa." ( Stepfordin naiset? Wall-e? Ghost in the Shell?) 

Siksi kymppejä ei kotikäytöksestä meillä jaella. Tärkeämpää olisi oppia periaatteita, arvoja, armollisuutta ja sitä, että virheitä sattuu jokaiselle.

Mitä sinä ottaisit omalle kotikäytöksen periaatelistallesi, itsellesi tai lapsille?

TMKJEU*#13: "Hiekkalaatikolta sisälle kulkeutuvan hiekan tarkan määrän saa selville vasta sen jälkeen kun on imuroinut lattian. Sitä nimittäin karisee aina jostain lisää (sukkien sisältä, tukasta, alushousuista, hupusta, hanskoista, lahkeista, hatusta, korvasta, jne...). Ja lisää. Ja lisää."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko 

Petikunnossa

Kun luin Antin viimeisintä bloggausta kipeän lapsen nukutusvinkeistä kauhistuin tiedosta, että tilastojen mukaan alle kolmivuotiaat suomalaislapset sairastavat kymmenen flunssaa vuodessa. Siis apua! Ja ei voi olla totta! Kuulostaa ihan kauheelta!

Toiveikkaana ajattelin, että meidän poika on varmaan saanut kohtuullisen hyvän vastustuskyvyn flunssaa vastaan, kun olin itse kaameessa taudissa ja täysin ilman ääntä synnytyksessä. Kätilö kertoi, että ei tarvitse pelätä että flunssa tarttuisi vauvaan, koska sille menee vielä kohdussa vasta-aineita. Kaikki sujuikin onneksi hyvin ja voimme molemmat olosuhteisiin nähden mainiosti synnytyksen jälkeen.

No, nyt on sitten meillä vauvan ensimmäinen flunssa päällä. Vaikka se onkin ikävää, niin toistaiseksi ei onneksi ihan kauheeta kuitenkaan. Varsin hyväntuulista on meininki ihme kyllä, vaikka välillä ei meinaa silmät aueta, kun on niin paljon rähmää ja olo on varmaan vähän tukala. Ryömimistä jaksaa treenata hiukan vähemmän ja hyppimistuokion jälkeen tuli uni tavallista nopeammin. Uni on ollut ainakin tähän mennessä se paras ja myös ainut lääke. Äidilläkin on hyvä syy levätä enemmän, kun päiväunilla kaivataan useammin äidin syliä, kun köhiminen häiritsee unta. Jospa selviäisimme tästä vähällä ja vauva toipuisi ainakin ennen ensi viikon reissuun lähtöä.

Kovasti toivoisi, että ei ihan kymmentä flunssaa tarvitsisi vuodessa pienen sairastella. Mitenköhän niitä oikein pystyisi välttelemään? Onkohan jotain keinoja, millä vauvan vastustuskyky vahvistuisi?

Henna Aa

hoitolapsi vuorokaudeksi

Viime sunnuntaiaamuna meille saapui hieman alle 2-vuotias unenpöpperöinen tyttö Nalle Puh-kainalossaan. Minä keitin ison kattilallisen puuroa, istutin hoitolapsen syöttötuoliin ja omani tavalliseen ja yritin maanitella tyttöjä syömään. Lopputuloksena oli, että kumpikaan ei syönyt puuroa, mutta sen sijaan kinkkusiivuja ja kiiviä. Päätin etten nipota, koska ei tuntunut ihan helppoa kahden samanikäisen pikkutytön hoitaminen.

Sitten me leikittiin. Katsottiin vähän tv:stä Tuomasmessun 25-vuotisjuhlajumalanpalvelusta ja tanssittiin menevimpien virsisovitusten tahdissa. Myöhemmin syötiin nakkikeittoa ja pullaa. Päiväunien jälkeen ulkoiltiin ja koska mies oli tullut töistä, lähdettiin alkuperäisen suunnitelman mukaan uimaan. Paluumatkalla käytiin vielä kaupassa ja sitten olikin vuorossa enää iltatoimet ja nukkumaanmeno. Hoitolapsi nukahti matkasänkyynsä ja nukkui sikeästi aamuun, siihen saakka, kunnes omani herätti hänet hihkumalla kovaäänisesti: hei, HEI! 

Olin saanut etukäteen ohjeita, miten selvitä hoitolapsen kanssa erilaisista tilanteista. Jännitin, että miten saan tytöt nukkumaan ja kuinka sujuu uimahalliretki kahden pienen kanssa. Kaikki meni yllättävän sujuvasti. Vain pari kertaa tytöille tuli riitaa leluista, mutta kukaan ei satuttanut itseään pahasti, pudonnut tuolilta/keinusta/mistään, unohtunut uimahalliin, tms. Kaikki ne tilanteet, joissa tiesin hoitolapsen temppuilevan omille vanhemmilleen, menivät meillä varsin jouhevasti. Varmasti päivän retkitunnelma auttoi ja hoitolapsi oli hyvin vieraskorea. Niin olen ymmärtänyt omanikin olevan, kun hän on hoidossa vaikka isovanhemmillaan. Tottelee suht kiltisti, eikä loputtomiin testaa hoitajan hermoja. Mutta sitten taas, kun pääsee omaan kotiin, voi rentoutua ja päästää kaikki tunteet valloilleen. Ja hyvä tietysti niin.

Kun hirmu reipas hoitolapsemme seuraavana aamuna lähti, tyttäreni seisoi ikkunassa ja vilkutti ystävälleen, josta oli tullut yöllä isosisko. Sydän pakahtuen mietin, miten tärkeää on, ettei kukaan lapsi jää yksin vaan saa kavereita ja tulee hyväksytyksi mukaan.


Johanna

Erilaisia ja samanlaisia

”Ihassama!” vastaa tyttäreni kun kysyn, haluaako hän pukeavihreän neuletakin kanssa vihreät vai keltaiset housut.  Eikö ole merkillistä!

Äitini kertoo usein lapsuusmuistoani, jossa olin lähdössä päiväkerhoon. Vaikka äiti kuinka perusteli, en suostunut pukemaan vekkihameen kanssa punaisia sukkahousuja. Lopulta hain pyykkikorista siniset. Ne sopivat mielestäni paremmin yhteen hameen ruutujen värityksen kanssa.

Kun odotin tytärtäni, läheiset opastivat ja evästivät monissa asioissa. Yksi neuvoista koski joka-aamuista pukemisrumbaa, jota kuvailtiin tuntikausien hikiseksi puurtamiseksi. Ystäväni Salli kertoi, että hän laittaa edellisiltana valmiiksi sohvalle pinon, jonka lapsi sitten pukee ylleen. Ei neuvotteluja, ei tilaa kiukuttelulle, ei valinnanvaraa. Päätin noudattaa kokeneen äidin neuvoa.

Tyttäreni on kohta kuuden vanha. Vuosien vieriessä olen ihmetellyt, miten valitsemani vaatteet menevät aina mukisematta ylle. Sallin malli toimii. Toki vaatteiden pukeminen kestää kauan, onhan pukemisen aikana ihmeteltävä koirantaluttajia ikkunan takana, pompittava sängyllä, leikittävä illalla kesken jäänyttä barbileikkiä…. Mutta koskaan lapseni ei kommentoi vaatteitaan.

Olen alkanut varovaisesti osallistaa lasta vaatteiden valintaan. Ottaisitko mieluummin tämän? Haluaisitko päiväkotiin tanssimekon, kun monilla tytöillä näyttää siellä sellainen olevan? Haluatko siniset vai pinkit kurahanskat? Mutta tytölle tuntuu asia olevan yks hailee.

Pukeminen ja värit ovat tietysti kovin pieni asia. Elämähän ei muuksi muutu, olivatpa yllä sitten keltaiset tai vihreät pöksyt. Kunhan nyt jotain on varren verhona, mielellään ei-kiristävää ja sopivan lämpöistä.

 

Paljon isommissakin asioissa jään miettimään, miten erilaisia lapseni kanssa olemme. Hän on taitava tasapainoilija, ottaa hyvin kopin pallosta -- minut valittiin liikuntatunnilla joukkueeseen aina viimeisenä. Tyttäreni kuvailee itseään ujoksi, mutta tutustuttuaan on sydämellinen – minä suhtaudun kyynisen epäluuloisesti useimpiin ihmisiin. Lapseni on joustava – minä jääräpäinen.

Mutta on meillä tietysti yhteistäkin. Kun jokin ei mene kuten haluamme, lähdemme pois. Tytär tilanteesta, jossa äidin näkemys alkaa päästä väittelyssä voitolle. Minä puolestani, no, monestakin haasteesta. Ehkä pitäisi opetella vähän lisää tyttäreni vaate-zeniä. Harjoitella sitä Ihassamaa.

 

Henna Äm

Siskoista ja veljistä

Tammikuun alussa perheeseemme tuli kaksi uutta jäsentä: pieni poika ja hänen isosiskonsa. Kumpaakaan meillä ei ollut aiemmin. On ihanaa kuulla, kun vanhempi sanoo nuoremmalle päivittäin: "Vepa, minä olen sinun siskosi. Sinä olet minun veljeni."

Sisarukset ovat toisilleen tärkeitä. Sisko hellii veljeä paljon - välillä hellemmin ja välillä hieman kovemmin. Mutta veli nauraa vain aina. Mikään muu ei saa hänen kasvojaan yhtä leveään hymyyn kuin siskon näkeminen. Pienet kädet alkavat viuhtoa heti, kun hän kuulee siskonsa nimen mainittavan.

Sisko pitää veljensä puolia. Jos olemme ostamassa jotain, hän huolehtii että veli saa myös. Hän on jo nyt parempi isosisko kuin minä olen koskaan ollut.

Sisaruus on hieno suhde. Joku ihminen, joka kasvaa vierelläsi samaa tahtia kuin sinä. Samassa perheessä kuin sinä. Mutta kuitenkin erilaisena ja eri asioita kokien.

Ystäväsi voit valita, sisaruksiasi et. Joku päivä saatat huomata, että heistä on tullut ystäviäsi. -Sananlaskun muunnelma Kannelmäestä.

Olipa kerran satu..

Kerhon ruokailu on saatu päätökseen.
Pöydällä odottaa satukirja, mikä on tarkoitus kohta lukea.
Kerholaiset kuitenkin ovat hyvin eloisia. Katson tilanteen vaativat ihan jotain muuta kuin satuhetken.

Niin, sadulla on oma aikansa. Tuolloin ei mitä ilmeisemmin ollut sadun aika.

Milloin se sitten on? Parhaimmillaan silloin kun lapsi on rentoutunut ja haluaa kuunnella.
Kerhossa tuo hetki voi olla melkein milloin tahansa.
Joku lapsi saattaa haluta kuunnella satua vaikka kesken ns. vapaanleikin.

Entä jos hetki on otollinen, mutta siitä huolimatta lapsi näyttäisi kyllästyvän?
Olen noissa tilanteissa huomannut itse, että en ole ollut sisällä sadussa.
Tuolloin kuuntelijankin on hankala päästä sisälle satuun.
Olin unohtanut "tarinankerronnan sopimuksen". Sopimukseen kuuluu kertojan puolelta se,
että kertojan tehtävä on kertoa kertomus elävästi ja niin hyvin kuin osaa. Tuolloin voi olettaa, että kuunteleva osapuolikin jaksaa kuunnella.
Oletko itse joskus ollut tilanteessa, jolloin huomaat kertojan olleen ulkopuolella siitä mistä kertoo? Onko se tuntunut raskaalta?

Miten sitten voisin opetella kertomaan eläytyvästi. Siihen ei vaadita mitään sen ihmeempiä taitoja.
Tässä muutama vinkki mitkä olen itse oppinut niin kantapään kautta kuin helpommallakin.

- Valitse kuuntelijalle sopiva satu. Esim. jokin saattaa pelottaa toista ja toista ei. Toisaalta sadut ovat erinomainen tapa käsitellä erilaisia tunteita turvallisesti aikuisen kanssa.
- Lue ensin se mitä aiot kertoa
- Mieti, että voisikohan joillekin hahmoille keksi omat äänet.
- Entä ääniefektit. Esim. linnunlaulu, auton pörinä, tuuli jne. Näihin lapset voivat itse osallistua.
- Rauhoita tilanne. Iltahetki on se kaikkein yleisin satuhetki.
- Kerro satu. Nimenomaan kerro. Kertomisella ja lukemisella on eronsa. Toisaalta kertoa voi myös lukemalla.
- Kokeile joskus kertoa tarina ilman satukirjaa. Voit käyttää myös erilaisia eläimiä taikka ihan mitä tahansa materiaalia mikä sopii kerrottavaan tarinaan.
- Lyhennä satua jos näyttää siltä, että kuulija ei malta loppuun asti. Tietenkin sadun voi aina jättää kesken ja jatkaa seuraavalla kerralla.

Rentous kuitenkin ennen kaikkea. Tärkeintä on, että sinä olet siinä lapsen vieressä.

Joskus kuitenkin satuhetki menee aivan plörinäksi vaikka kuinka olisi hyvät mahdollisuudet satuhetkelle.
Niin on käynyt itselleni niin monta kertaa ja tulee varmasti jatkossakin tapahtumaan.
Silloin vain kokeillaan toisella kerralla uudestaan :)

Tällä tavalla loppuu iltatoimista kertova teemaviikko blogissamme.

Tässä vielä pieni maistiainen kuvan muodossa miten kerholaiset ovat esittäneet tutun sadun: Ruusunen ja Pahatar. Näin he tämän esityksen nimesivät. Hahmot vasemmalta lukien ovat muistaakseni nämä: Prinssi, Pahatar, Ruusunen ja tuota viimeistä en muista enää. Tämä satuversio sai ensi-iltansa viime talvena.

Ihanaa ja satumaista kevättä toivottaa
- Jani -

Muutamia niksejä nukutuksiin kun lapsi on kipeänä

Kirjoitus on osa Iltatouhut-teemaviikkoa

Kolmen lapsen kanssa jos jonkinlaista tautia on tullut vastaan. Tilastollisesti alle kolmevuotias suomalainen lapsi sairastaa noin kymmenen flunssaa vuodessa ja siihen muut taudit päälle. Yöjumppaa ei siis voi oikein välttää.
Koska iltatouhut-teemaviikko on loppusuoralla ja moni tärkeä asia on tullut jo sanotuksi, kokosin alle muutaman hyväksi havaitun niksin sairasteluja varten. Moni näistä on varmaan jo tuttuja, mutta ehkä joku löytää jonkun toimivan konstin näistä itselleen. Kommentteihin ovat tervetulleita kaikki omat hyväksi havaitut kikat!

Oksennustauti
Kun oksennustauti on iskenyt perheeseen, kannattaa sängyt päällystää useammalla kerroksella froteepyyhkeitä. Kun lapsi oksentaa yöllä sänkyyn, on helppoa kuoria vain päällimmäinen kerros pois. Muovitettu frotee alimmaisen pyyhkeen ja patjan väliin saattaa olla peliliike kaikesta varmistelusta huolimatta.

Ylimääräinen peitto ja pussilakana kannattaa laittaa valmiiksi, jos (ja kun) nekin menevät sotkuun.


Vesirokko
Meillä vesirokko tuli kahdessa erässä. Kolmivuotiaamme sai sen ensimmäisenä aika lievänä ja parin viikon kuluttua yksi- ja nelivuotiaat perässä vähän rajumpana versiona.
Vauvatalkki kuivattaa näppyjä jo ennenkuin ne puhkeavat ja tuntui helpottavan kutinaa - tämä vinkki ystäväperheeltä pelasti paljon. Apteekista saa ilman reseptiä PoxClin nimistä viilentävää vaahtoa, joka lievittää kutinaoireita ja hillitsee bakteereiden pääsyä näpyille. Toimivaa kamaa ennen nukkumaanmenoa!


Nuhakuumeet
Nenäfriida on pelivälineistä paras. Kaikenlaiset pumppumalliset räänkerääjät kannattaa unohtaa. Kun "friidailee" ennen nukkumaanmenoa niin uni tulee paremmin. Sitkeän liman kanssa friida ja keittosuolatipat nenään on oiva yhdistelmä. Jos lapsi nukkuu jo omassa sängyssä, kannattaa laittaa muutama kirja sängynpäädyn alle kohottamaan nukkuma-asentoa niin hengitys kulkee vähän paremmin tukkoisenakin. Nestemäinen Burana on ollut meillä toimivin kuumelääke.

Muut
On monia tilanteita, joissa lapsen itku loppuu vasta kun lapsi on suurin ponnisteluin saatu taksiin istumaan ja matka päivystykseen on alkanut. Tätäkin hoitomuotoa on tullut harjoitettua, etenkin esikoisen kanssa ;)
Tästä on olemassa sellainenkin variaatio, että itku loppuu vasta päivystystävää lääkäriä odotellessa toimenpidehuoneessa.


ps. Oman mielen rauhoittamiseen olen käyttänyt vuosituhansia vanhaa konstia, hiljaista rukousta tai meditatiivista laulua, esim. Taizé-tyyliin.

TMKJEU*#12: "Lapsi voi kehittää nukahtamisrituaalin vaikka oktohälytysnapin kanssa - Ay ay Captain! Buui-Buui-Buui-Buui!"
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko 

Vauvan iltapuuhat

Olin jotenkin kuvitellut, että viisikuisen vauvan kanssa iltapuuhat alkaisivat olla jo jokseenkin rutinoituneita. Illat sujuvat kuitenkin edelleen varsin vaihtelevasti. Toisinaan poika on nukahtanut yöunille jo viiden-kuuden maissa, suoraan "päiväunilta", ja nukkunut kellon ympäri. Toisinaan taas valvotaan melkein puoleen yöhön lukuisista rauhoitteluyrityksistä huolimatta.

Levottomina iltoina vauvan rauhoittelussa, iltatoimissa ja nukutuksessa vierähtää aikalailla koko ilta. Kylvetään ja hoidetaan muut iltatoimet. Sitten lauleskellaan tai kuunnellaan tuttua unimusiikkia ja kanniskellaan vauvaa pitkin kotia. Viime aikoina myös vauva on alkanut lauleskella yhä enemmän omia unilaulujaan. Välillä testataan rauhoittaisiko imetys ja äidin syli pienen miehen. Toisinaan jokin vaivaa pientä, eikä uni tule, vaikka selkeästi jo kovasti nukuttaisi. Jossain vaiheessa sitten tainnutaan isän syliin tai äidin rinnalle.

Harmillisen usein illat ovat hankalampia juuri silloin kun itse toivoisi vähän omaa aikaa. Ensimmäinen yö vieraassa paikassa, paljon äksöniä sisältänyt päivä tai myöhäiset iltavieraat saattavat tietää haasteellisempaa iltaa.

Olisi kiva kuulla, miten teillä on vauvan iltarutiinien luominen sujunut? Mitä kannattaa kokeilla rauhallisempien iltojen ja öiden toivossa?

Ihmeellistä on se, että riippumatta siitä, onko yöllä nukuttu kuusi vai kaksitoista tuntia, aamulla herättäessa hymyillään yhtä aurinkoisesti ja puhkutaan energiaa, kunnes taas parin-kolmen tunnin päästä sammutaan päiväunille.

Näyttäisipä omakin aamunaama enemmän tältä!

Henna Aa

Hampaat irvessä höyhensaarille

Iltahetki on tietysti rauhoittumista varten, jotta nukkumatti heittäisi unihiekan lempeästi ja uni tulisi nopeasti. (Tekikö muuten joku muukin lapsena siten, että peitti äkkiä silmät ennen kuin Pikku Kakkosen lopussa se DDR:stä tullut Nukkumatti ehti heittää hiekkaa? Mä tein.)

En usko että meidän perhe on poikkeus siinä, että aina ei mene ihan putkeen se rauhoittuminen ennen nukkumaanmenoa. Tällä hetkellä suurimpia haasteita on hampaiden harjaus. Kaihoten muistan aikaa, jolloin lapsi piti sitä jännittävänä ja hauskana juttuna. Nyt tyttö inhoaa tapahtumaa, puree harjaa, syljeskelee ja lopuksi yleensä karjuu, huutaa ja kiemurtelee. Monenlaista hauskaa oheistoimintaa olemme yrittäneet virittää, lauluja ja huomion suuntaamista muualle. Myöskään (yllätys!) järkiperustelut hampaiden harjauksen tärkeydestä tai esteettisistä näkökulmista ei ole vielä auttaneet asiaa. Emme siis varsinaisesti kisaa miehen kanssa siitä, kumpi saa illalla hampaiden harjaus-ohjelmanumeron kontolleen. Jos teillä on jotain vinkkejä, miten saa 1,5-vuotiaan suosiolla suostumaan harjaukseen, niin kertokaa! Se vinkki, että lapsen hampaat kannattaa harjata niin että lapsi makaa, ei todellakaan toiminut ainakaan meillä.

On meillä onneksi sitten kivojakin iltarutiineja. Yhdessä pötköttely, iltavirren laulaminen ja unilelujen järjestely ovat mukavia koko perheen juttuja. Lapselle tuntuu olevan tärkeää, että asiat menevät aina samassa järjestyksessä. Usein lapsen nukahtamista helpottaakseni luettelen yksitoikkoisella äänellä lähipiirin ihmisiä ja tietenkin myös koiria, jotka ovat jo menossa nukkumaan. Pidän sitä jonkinlaisena läheisten siunauksena, meille tällä hetkellä sopivana iltarukouksena, josta täällä jo aiemmin kirjoitettiinkin.

Johanna, jonka mies otti nämä upeat kuvat meidän vessassa :)

Lampunsytyttäjä

- Minä en vihalla vastannut, totesi tytär ja äiti ällistyi. Olin juuri puinut nyrkkiä ohi ajaneelle, päällemme vettä läiskyttäneelle autoilijalle. Mistä lapsi nyt puhuu?

Illan tullen minulla välähti. Lapsihan sovelsi oppimaansa. Ei äkämystynyt vaan vilkutti.

Perheemme eniten luettu iltakirja on Leena Erkkilän vuonna 1968 ilmestynyt Kukkutimurusia. Kirja oli jo minun lapsuudenkotini hyllyssä ja se on kovin kulunut.

Tyttären viimeaikainen suosikki kirjan saduista on Lampunsytyttäjä ja Äkämys. Tarinassa kylän Lampunsytyttäjän tehtävänä on nimensä mukaisesti sytyttää kylän lamput kun päivä sulkee silmänsä. Samalla Lampunsytyttäjän viitasta tulee hyviä unia lapsille, kukkaunia ja perhonen päälle. Ja tiuku helisee ja soi.

Mutta vuoren takana, kiven kolossa, luolan onkaloissa asuu Äkämys. Äkämys vihaa valoa ja sen viitassa on mustia unia. Se rikkoo lamput ja kylästä tulee onneton. Kylän viisaat yrittävät ajaa Äkämyksen pois, mutta se vain innostuu. Lopulta Äkämys huutaa: Minä pidän vihasta, minä pidän teidän äkäisistä kepeistänne!

Silloin lapsi sanoo viisaille: Älkää vihalla koettako, se on Äkämyksen oma keino. Kerätkää paljon valoa, niin Äkämys menee pois.

Niin paha karkotetaan, valoa käyttäen.

Taas oli muna kanaa viisaampi. Minä niin haluaisin oppia mielenmalttia. Vastata pahaankin hyvällä. Ja olla ärsyyntymättä pikkuasioista.

 

Henna Äm

Unikasetti

Omat tyttäret ovat jo aikuisia. Heidän lapsuudeniltoihinsa liittyneenä tulee ensimmäisenä mieleen kasetti, johon heidän isänsä oli nauhoittanut monenlaisia kauniita lauluja. Kasetin päälle oli kirjoitettu Unilauluja. Kasetin väri ja tuo otsikko on selkeänä kuvana mielessäni - eikä ihme, sillä se pyöri perheessämme iltaisin usean vuoden ajan. Kasetti napsautettiin päälle siinä vaiheessa kun hyvään yöhön oli toivotettu ja yövalo laitettiin päälle. Aina kun kuulen jonkun kasetin lauluista, mieleni palaa noihin taivaallisiin iltahetkiin kun hiljaisuus oli laskeutunut taloon. Kuului vain Unilaulujen rauhoittavat melodiat ja laulujen sanoihin liittyvä satujen lumo.

Arja Seppänen
Kirkkohallituksen perhetyön työalasihteeri

Iltarukous

Kirjoitus on osa Iltatouhut-teemaviikkoa

"Siunaa Jeesus meidän yö,
siunaa leikki, siunaa työ."

Niin alkaa meidän iltarukouksemme. Tai ehkä voisin sanoa minun iltarukoukseni, sillä isäni on runoillut sen minulle, kun olen ollut pieni.

Sama iltarukous luetaan esikoisellemmekin joka ilta, ja luulen hänenkin osaavan sen jo ulkoa.

"Siunaa meidän joka hetki,
siunaa joka askelretki."

Luulen, ettei isäni sänkyni laidalla rukoillessaan osannut haaveillakaan, että sama rukous luetaan yli kolmekymmentä vuotta myöhemmin hänen lapsenlastensa sänkyjen reunalla. Mikäli se on minusta kiinni, sama rukous luetaan myös heidän mahdollisille lapsilleen.

"Kiitos tästä päivästä, isästä ja äidistä ja lapsista.
Kiitos isovanhemmista, sukulaisista ja kummeista."

Lapsuuden perheessäni ei ole ollut erityisiä sukupolvelta toiselle siirtyneitä perinteitä. Meillä ei ole kastemekkoa, jota jo isoisä olisi käyttänyt, eikä perheessä kulkenutta vanhaa vauvanpeittoa.

Paitsi iltarukous. Se on perheemme aivan oma ja erityinen.

"Anna meille rauhaisa uni ja hyvä lepo.
Ole kanssamme maailman loppuun asti."

En muista, milloin ymmärsin rukouksen arvon. Nykyisin ajattelen, ettei sitä suurempaa perintöä voi saadakaan. Se on arvokkainta, mitä minulla on ja se on arvokkainta, mitä voin antaa eteenpäin omille lapsilleni.

"Isän, pojan ja + Pyhän Hengen nimeen,
Aamen."

Mitä perinteitä sinulla on? Luetko lapsillesi saman iltarukouksen, jonka sinä olet kuullut lapsena? Vai oletko halunnut luoda perheellesi aivan omanlaisen tavan yöpuulle siirtymiseen? Henna Ämmän perheen iltarukouksesta voit lukea täältä.

Iltahetki

Tervetuloa Perheen arjessa-blogin ensimmäiselle teemaviikolle! Aiheena on iltatouhut ja jokainen meistä kirjoittaa oman tekstinsä siihen liittyen. Ilta-aiheisia päivityksiä on siis luvassa aina ensi tiistaihin asti.

Itse en pitkästytä teitä perheemme moninaisilla iltarutiineilla, vaan valitsin niistä yhden, nimittäin laulut, joita laulan kaksivuotiaalle pojalleni. Vauvan iltarutiinit tapahtuvat samaan aikaan alakerrassa, koska yhdessä nukahtaminen ei pojilta vielä kovin hyvin onnistu.

Kerroin aikaisemmin hyvästä iltalaulukokoelmasta, mutta sitä kuuntelemme nykyisin päiväunille rauhoittuessa ja iltaisin laulan itse. En ole kummoinen laulaja, mutta minusta se on mukavaa, kun lapsi tykkää kuunnella laulujen sanoja ja toistaiseksi myös ääntäni ;)

Laulan kaksi laulua, joista ensimmäinen on Sininen uni. Se on itselleni rakas laulu omasta lapsuudestani.

Tämän jälkeen laulan kaksi ensimmäistä säkeistöä virrestä 492 Ystävä sä lapsien.

Laulaessani "Siunaa äitiä ja isää, heille elinpäivää lisää" pieni poikani keskeyttää lauluni hetkeksi ja sanoo "äiti, isi, auva". Sitten hän hymyilee tyytyväisenä ja kuuntelee laulun loppuun silmät kiinni.

Pyörällä taivaaseen?

Jostain lapsuuden syövereistä on viime päivinä kaikunut useaan otteeseen pinnalle kappale Milläs minä pääsisin taivaaseen? Jos et tiedä kappaletta, harkitse kahdesti haluatko tietääkään. YouTube-linkki on tässä, sinua on varoitettu.
Joku varmaan tekee välittömästi päätelmiä lapsuuteni hengellisestä viitekehyksestä, mutta tarkoitus ei ollut kertoa tällä kertaa siitä ;)
Viime päivinä on nimittäin kaivettu fillarit talviteloilta. Kolmevuotias menee potkupyörällään  hölkkävauhtiani, nelivuotias siitäkin kovempaa ja huterammin 16" polkupyörällään. Meno on periaatteessa vakaata, mutta väistämättä sitä joutuu jatkuvasti olemaan luu kurkussa.
Mitä jos tästä joku lähteekin - toisin kuin laulun alkuperäinen tarkoitus oli - polkupyörällä taivaaseen?

Vanhemmuuden yksi vaikeimpia asioita on olla tekemisissä oman riittämättömyytensä ja vajaavaisuutensa kanssa. Asiassa on kaksi puolta.
Toisaalta on hyväksyttävä, että vaikka kuinka kaikkensa tekisi, on aina olemassa liuta asioita, joita ei voi ennakoida. Lastenvaunujen rengas töppää juuri siihen mitättömän pieneen töyssyyn, mihin se nyt sattuu töppäämään, ja lapsi liukastuu juuri silloin, kun ei olisi pitänyt. Ja niin edelleen.

Kipeämmin kuitenkin kohti käyvät ne asiat, joihin voisi itse vaikuttaa, mutta ei silti kykene toimimaan oikein. Kolmea lasta pukiessa joskus hermo kiristyy. Ja pienemmästäkin. Stressaavat tilanne näkyvät lapsille kireänä pinnana.

Vajavaisuuteen ei tunnu oikein löytyvän ole muuta lääkettä kuin armollisuus ja sen hyväksyminen, että voi tehdä vain parhaansa. Loput jääkööt Herran haltuun.


TMKJEU*#11: "Hoitoreppu kestää hyvin kuudenkympin pesun. Erinäisten banaani-, vaippa- ym. katastrofien jälkeen sille on toisinaan tarvetta."
*Tuu-Meille-Katsomaan-Jos-Et-Usko 

Päivä pulkassa

Liikkuminen vauvan kanssa on kyllä melkoista säätöä. Lähtöihin menee tolkuttomasti aikaa ja monesti juuri lähtöhetkellä tuleekin vielä tarve vaihtaa vaipat, imettää tai mahdollisesti vaihtaa molemmilta koko vaatekerta oksentelun jäljiltä. Tai sitten kaikki nämä. Koska vauvan valmiiksi laittamisen lisäksi olen muutenkin hidas lähtijä, olemme harvoin missään kovin ajoissa. Onneksi aikaan sidottua ohjelmaa on yleensä vain kerran päivässä. Siitä selviydymme sentään jo kohtuudella.

Välillä on kuitenkin päiviä, jolloin homma sujuu kuin rasvattu. Tänään kaikki sujui harvinaisen kivuttomasti. Nukuimme vauvan kanssa yli kahden tunnin päikkärit. Iltapäivällä lähdimme miehen kyydissä kaupungille, ja poika jaksoi olla reippaana kahvittelujen ajan.

Autossa hän taas nukahti sopivasti ja jatkoi uniaan parin tunnin vaunulenkin ja äidin ikkunaostosten ajan. Kun oli aika herätä uskaltauduin sushi-ravintolaan kahdestaan vauvan kanssa. Sain syödä sushini vauvan istuessa tyytyväisenä sylissä. Välillä luimme yhdessä muotilehteä, joka säilyi lähestulkoon yhtenä kappaleena.

Päivän päätteeksi menimme Agricolan kirkkoon, jossa oli Tuomasmessun 25-vuotis juhlakirkko. Poika katseli meininkiä ja ihmisiä kiinnostuneena. Kävimme kiertelemässä kirkkosalissa ja katselemassa sivussa olevia rukousalttareita kynttilöineen.  Ehtoollisella kävimme kirkon takaosassa ja vauva sai siunauksen.

Vauvalle kiinnostavinta kirkossa näytti olevan sen katto sekä suuret ikkunat ja valaisimet. Pieni jaksoi hyvin hengailla mukana koko messun ajan. Välillä kävimme kyllä vähän ruokailemassa ja vaipanvaihdossa. Tuomasmessun rento meininki onneksi mahdollisti hyvin edestakaisin haahuilun ja kirkossalissakin saattoi rauhassa liikkua vauvan kanssa.

Onneksi tämä vauva-arki on toisinaan näin ihanan vaivatonta. Jaksaa taas paremmin jokusen käninän ja säädön täyteisen päivän.

Henna Aa

Kärjistyksiä

Tänään eräissä kekkereissä juttelin pitkään uuden tuttavuuden kanssa, joka on myös tällä hetkellä kotiäiti. Huomasimme, että meillä on tosi paljon yhteistä keskusteltavaa. Ei tietenkään valtava ihme, samanikäisten tyttöjen äitejä kun olemme. Mutta aina ei ole itsestäänselvää, että (koti)äitiys tarkoittaisi samanmielisyyttä asioista. Varsinkin, jos omaa hyvin kärkeviä mielipiteitä, jää kyllä helposti yksin näkemystensä kanssa ja saa aikaan loukkaantumisia ja pahaa mieltä. Tässä joitain teemoja, joiden kärkevä ja ehdoton esilletuominen saa takuulla aikaan ikävän tunnelman.

IMETYS
1) Lasta on ehdottomasti imetettävä niin pitkään kuin lapsi haluaa. Imetyksen onnistuminen on äidistä itsestään kiinni ja joskus se vaatii vain paljon tahtoa ja kärsivällisyyttä. Imetyksen hyödyt ovat kiistattomat: mm. äidin ja lapsen kiintymyssuhde lujittuu ja lapsesta tulee älykkäämpi ja vähemmän allerginen.

2) Yli vuoden imettäminen on todella outoa ja nousee äidin tarpeesta pitää taaperoikäistä vauvana. Rintamaidosta ei ole ensimmäisen vuoden jälkeen lapselle mitään hyötyä.

RUOKA
3) Purkkiruuat sisältävät lisäaineita ja ovat teollista myrkkyä. Miten kalaruoka muuten voisi säilyä vuoden huoneenlämmössä?! Meidän lapsi ei saa herkkuja ennen kouluikää.

4) Valmisruuat ovat tutkittuja ja terveellisiä. Syönhän itsekin eineksiä, enkä jaksa kuluttaa aikaani keittelemällä kukkakaaleja. Jos lapsi ei saa syödä herkkuja, hänestä tulee takuulla syömishäiriöinen teini.

RYTMI
5) Lapselle säännöllinen rytmi on tärkeää ja lapsi nauttii siitä, että asiat toistuvat samanlaisina. Se myös lisää lapsen turvallisuudentunnetta. Siksi meillä on jääkaapin ovessa aikataulu, minkä mukaan jokainen päivä toistetaan.

6) Lapset sopeutuvat ja tottuvat. Nukkukoon silloin kun nukuttaa ja syököön, kun on nälkä! Lapset eivät muuta meidän elämää, vaan kulkevat mukana sinne, minne aikuiset menevät.

NUKKUMINEN
7) Perhepeti on luonteva ja turvallisuudentunnetta lisäävä ratkaisu. Lähes kaikissa muissa kuin länsimaisissa kulttuureissa lapset nukkuvat vanhempien kanssa yhdessä. Tutkimukset osoittavat, että lapsi nukkuu paremmin yhdessä vanhemman kanssa.

8) Perhepeti on laiskan äidin ratkaisu. Paitsi että se on vaarallista lapselle, se on myös outoa. Tutkimukset osoittavat, että lapsi nukkuu paremmin yksin omassa sängyssään.

HOITOPAIKKA
9) Lapselle paras hoitopaikka on oma koti. Alle kolmevuotias ei vielä tarvitse muiden lasten seuraa. Taloudellisten näkökulmien perusteluna käyttäminen ei ole todellinen peruste, koska aina voi pyytää pankista lyhennysvapaata. Lapsen mielenterveyden ja kehityksen hintaa ei voi laskea rahassa.

10) Äidit pois kotoa lorvimasta! Päivähoito on laadukasta ja lapselle on vain hyväksi saada virikkeitä ja oppia muiden lasten kanssa olemista.

IKÄERO
11) Lapset kannattaa hankkia mahdollisimman pienillä ikäeroilla. Niistä on sitten toisilleen seuraa ja onpahan pikkulapsikaaosvaihe nopeammin ohi.

12) Liian lyhyt ikäero traumatisoi ja jättää lapset paitsi tärkeää vanhempien huomiota. Isommasta tulee vastuullinen liian varhain.

USKONNOLLISUUS
13) On julmaa pakottaa lapsi uskontokunnan jäseneksi ja päättää hänen puolestaan.

14) Hengellisyys kuuluu ihmisyyteen. Vanhemmilla on oikeus kasvattaa lasta uskontoon, joka on heille merkityksellinen arvopohja. Vanhemmat päättävät lukuisia muitakin asioita lapsen puolesta. 

Näitähän löytyisi vielä vaikka kuinka! Lukekaa vauvalehdistä ja keskustelupalstoilta lisää! Tyrmistyttävää on myös se, että äärinäkemyksiä tosiaan on ihmisillä kosolti. Ehkä kuitenkin hurjinta on se, että elämänvaiheessa, jossa kaikki tuki ja tsemppi olisi tarpeen, keskitytään helposti vertailuun ja toisten arvosteluun. Ehkä se kertoo epävarmuudesta. Ulkopuolelta harvemmin voi sanoa, mikä on kullekin perheelle paras ratkaisu. Äidit, olkaamme solidaarisia ja tukevia toisillemme!

Johanna

Elämänpiiri

Olin viime viikonloppuna Lapissa. Minulla oli tilaisuus käväistä Kilpisjärvellä. Olin sillä suunnalla ensimmäistä kertaa elämässäni, joten maisemat tekivät suuren vaikutuksen. Aurinkoisessa säässä ajoimme moottorikelkalla 40 kilometrin matkan tunturiin. Kelkalla menimme siksi, että määränpäänämme olevaan kylään ei ole tietä.

Raittijärvi on on Suomen ainoa kylä, jossa asuu pelkästään saamelaisia. Kerran vuodessa siellä järjestetään saamelaisjumalanpalvelus, joka pidetään ulkona. Alttarina toimivat erään saamelaistalon portaat. Kirkonpenkkeinä toimivat mottorikelkat ja niiden perässä olevat reet, joiden istuimet on päällystetty poronnahoilla.

Minulle etelässä syntyneelle ja kasvaneelle kaikki tämä oli suorastaan eksoottista. Liikeellä oli monenlaista väkeä, lapsista vanhuksiin. Heitä katsellessani tajusin: mikä minulle on aivan uusi ja erityinen kokemus, on osa heidän elämänpiiriään. Tähän he ovat lapsesta asti kasvaneet.

Lapsuudesta asti pohjoisen ihmisen elinpiiriin kuuluu elämä luonnon varassa ja sen ehdoilla. Jos sää on kaunis, tunturissa on ihana ajella mutta sinne on mentävä myös toisenlaisella säällä.

Aurinkoinen tunturimaisema tuntuu lähes taivaalta.

Se antaa myös kokemuksen taivaan läheisyydestä, Jumalan läsnäolosta luonnossa.

Millainen tämä kasvualusta on lapselle? Minkälaiset elämän eväät nämä vahvat ja juurevat maisemat antavat? Antavatko ne tunteen  ja varmuuden Jumalan läsnäolosta ja huolenpidosta?

Olipa kasvuympäristö tai elämänpiiri luonnossa tai kaupungin keskustassa, etelässä tai pohjoisessa, ihmiseksi kasvamiseen tarvitaan toista ihmistä. Lapsi tarvitsee aikuisen läheisyyttä, läsnäoloa ja huomiota. Lapsi tarvitsee myös sitä, että hän saa puhua itselleen tärkeistä asioista omalla äidinkielellään ja liittyä oman sukunsa uskontoon, kulttuuriin ja tapoihin.


Heljä
varhaiskasvatussihteeri Kirkkohallituksessa

Lapseton

Kolme vuotta sitten olisin inhonnut tätä blogia ja lähes jokaista sen kirjoittajaa. Erityisesti olisin inhonnut vauvojen ja pienten lasten vanhempia, jotka näennäisen huolettomasti kertovat arjen ihanista ja ikävistä sattumuksista.

Asia muistui mieleeni, kun luin Johannan kirjoituksen, jossa hän kertoi elämästään yksinelävänä aikuisena.

Kolme vuotta sitten epikriisissäni luki "primääri lapsettomuus". Olimme olleet mieheni kanssa yhdessä lähes kymmenen vuotta ja niistä lähes kahdeksan naimisissa. Lasta olimme toivoneet jo useamman vuoden ajan, ensin toiveikkaina, sitten pelokkaina ja lopulta vihaisina kaikkeen ja kaikkiin vauvoihin ja lisääntymiseen liittyvään.

Asiasta puhuttiin vain harvojen ja valittujen kanssa. Siihen liittyi niin paljon kipua ja syvää kokemusta epäonnistumisesta. Häpeää.

Noina vuosina opin, että ihmissuvun jatkaminen on kirjattu hyvin syvälle perimäämme. En ollut koskaan ajatellut, että naisen arvo olisi kiinni siitä, tuottaako hän jälkeläisiä vai ei. Sisälläni kuitenkin ääni huusi huonommuuttani naisena ja ihmisenä, sillä en ollut onnistunut sen mielestä tärkeimmässä: suvun jatkamisessa.

Ja minä huusin miehelleni. Puhe lapsesta rakkauden hedelmänä oli viiltävää pilkkaa. Rakkautemme täytyi olla perustavalla tavalla viallista, sillä juuri siinä olimme epäonnistuneet.

Tuona keväänä kolme vuotta sitten tyttäremme sai alkunsa petrimaljassa (miksi ihmeessä puhutaan koeputkivauvoista?), ja sain hänet ensimmäisen kerran syliini kylmänä ja kauniina helmikuun päivänä seuraavana vuonna. Vajaa kaksi vuotta sen jälkeen sain syliini hänen veljensä, joka oli aloittanut elämäänsä samassa maljassa siskonsa kanssa.

Olenko vielä vihainen? En.

Koenko vielä, että naisen elämän tärkein asia on suvun jatkaminen? En.

Ajattelenko vielä, että rakkautemme mieheni kanssa on viallista? En. Vaikka lapsemme eivät ole saaneet alkuaan kahden ihon kosketuksesta, he ovat todellisia rakkauden hedelmiä.

Koenko vielä epäonnistumista? En, vaan ylpeyttä perheestämme, juuri tällaisena.